Miia Hautakangas – LIIKUNTA JA KEHITYS – TOIMINNAN ”SOKEAT PISTEET”

Liikunnalla tiedetään olevan useita positiivisia vaikutuksia fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen. Säännöllinen liikunta kohentaa mielialaa, terävöittää ajatuksia, keventää stressin tunnetta ja parantaa unenlaatua. Näin ollen liikunta ennaltaehkäisee monia sairauksia, parantaa toimintakykyä ja edistää oppimistuloksia. Fyysisten ja psyykkisten terveysvaikutusten lisäksi liikunta tukee myös sosiaalista hyvinvointia. Liikunta voi lisätä yhteenkuuluvuuden ja ystävyyden tunnetta, jotka tukevat minäkuvan ja identiteetin kehittymistä sekä vahvistavat tunnetta minäpystyvyydestä. (UKK-instituutti, 2021.) Näin ollen liikunnan yhdistäminen laajempiin yhteiskunnallista muutosta, positiivista kehitystä ja rauhaa edistäviin projekteihin näyttäytyy perustellulta ja viisaalta. Kansainvälisen kehitysyhteistyön saralle onkin muodostunut oma liikunnallinen suuntauksensa, jota kutsutaan nimellä ”liikunta ja kehitys” (sport and development) tai ”liikunta kehitykselle ja rauhalle” (sport for development and peace, SDP). Suomessa vakiintunutta nimitystä tai suomennosta SDP:lle ei ole, jonka vuoksi viittaan tässä esseessä liikunta- ja kehitystoimintaan virallisella SDP-lyhenteellä.

The International Platform on Sport for Development and Peace toimii yhteenkokoavana alustana maailman SDP- järjestöille. Alustalle on rekisteröityneenä satoja eri kokoisia toimijoita, pitäen sisällään niin multilateraalisia (monenkeskeisiä) instituutioita, kuten Yhdistyneet Kansakunnat (YK) ja Kansainvälinen Olympiakomitea, kansainvälisiä kansalaisjärjestöjä kuten CARE International tai Right to Play, maiden hallituksellisia elimiä kuten Australian Sports Commission tai UK Sport, kansainvälisiä korporaatioita kuten Nike, akateemisia instituutioita kuten University of Toronto ja the Interdisciplinary Centre of Excellence for Sports Science and Development at the University of the Western Cape ja lukuisia pienempiä kansalaisjärjestöjä (Hartmann & Kwauk, 2011), kuten Suomessa toistaiseksi ainoana SDP- järjestönä toimiva Liikunnan Kehitysyhteistyö LiiKe.

Sportanddev-alusta määrittää liikunta- ja kehitystoiminnan yksinkertaisesti toiminnaksi, jossa liikuntaa käytetään välineenä rauhalle ja kehitykselle. Liikunta ymmärretään tässä yhteydessä kaikkena fyysistä aktiivisuutta sisältävänä toimintana, joiden ei tarvitse tähdätä kilpaurheiluun. Liikunnan todetaan edesauttavan kehitystä seuraavilla saroilla: yksilön kehitys, terveyden edistäminen ja sairauksien ennaltaehkäisy, sukupuolten tasa-arvon edistäminen, sosiaalinen integraatio ja sosiaalisen pääoman kasvattaminen, rauhan rakentaminen ja konfliktien ennaltaehkäisy/ ratkaiseminen, kuntoutus traumasta tai sairaudesta, taloudellinen kehitys ja sosiaalinen liikkuvuus. Liikunnan on myös tunnustettu olevan toimiva väline YK:n Kestävän Kehityksen tavoitteiden Agenda 2030 edistämisessä ja saavuttamisessa. (sport&dev.org, 2021.)

Vaikka liikunta ja kehitys osoittavat ylläesitettyihin syihin perustuen sopivan hyvin yhteen, ei liikunnan käyttö kehityksen välineenä ole kuitenkaan täysin mutkatonta. Kun tarkastellaan tieteellisiä artikkeleita SDP-toimintaan liittyen, tuovat monet liikunnan sosiologiset artikkelit esille kriittisen katsantokannan, paljastaen hyvää tarkoittavien toimintojen ”sokeat kohdat” ja vinoutuneet valtarakenteet, joiden riskinä on tuottaa positiivisen kehityksen sijasta negatiivisia vaikutuksia.  Tässä esseessä luon lyhyen katsauksen SDP-ideologian historiaan ja SDP-toimintaa kohtaan esitettyyn kritiikkiin. Lopun pohdinnassa kokoan yhteen esitettyjä ratkaisukeinoja, joiden huomioiminen mahdollistaa entistä vastuullisempien SDP-hankkeiden toteuttamisen. Vaikka essee keskittyy analysoimaan SDP-kentän kohtaamaa kritiikkiä, ei tarkoituksena ole kritisoida liikunnan käyttöä kehitystä ja rauhaa edistävän toiminnan ajurina, vaan pikemmin nostaa esille kritiikkiä, josta SDP-toimijoiden olisi hyvä olla tietoisia, jotta toimintaa voidaan kehittää vaikuttavammaksi ja kattavammaksi.

LIIKUNNAN JA KEHITYKSEN HISTORIA

Viimeisen parin vuosikymmenen aikana liikunnan voima kehityksen edistäjänä on saanut virallista tunnustusta ja useat kansalliset sekä kansainväliset kehitysjärjestöt käyttävät liikuntaa kehityksen välineenä projekteissaan ja ohjelmissaan (sport&dev.org, 2021). Vuonna 2013 YK nimitti huhtikuun 6.päivän olevan vuosittainen Liikunnan, Kehityksen ja Rauhan päivä (International Day of Sport for Development and Peace), tunnustaakseen liikunnan ja fyysisen aktiivisuuden voiman ja arvon yhteisöjen ja ihmisten elämän edesauttajana ympäri maailman (UN, 2021).

Liikuntaa on kuitenkin käytetty osana kansainvälistä työtä jo vuosikymmeniä niin kehitysyhteistyössä kuin kolonialismin aikaisissa ”sivistyshankkeissa”. Kuten muukin kehitysyhteistyö, perustuu myös SDP-toiminta kolonialismin perinnölle. Jo siirtomaa-aikana urheilun nähtiin edesauttavan yksilön harmonista kehitystä, jota käytettiin paikallisväestön kouluttamiseen kolonisoijan tarpeita ja ihanteita palvellen. Esimerkiksi Ranska käytti urheilua systemaattisesti väestön ja menettelytapojen assimilaatiossa, kun taas Britannia käytti urheilua kehittääkseen paikallisten moraalia, pyrkien luomaan heistä ”terveitä ja vahvoja kristittyjä”. Molemmissa tapauksissa paikalliset yhteisöt kuitenkin vastustivat kolonisoijien pyrkimyksiä ja muuttivat urheilun paikallisyhteisöjen omia tarpeita palvelevaksi toiminnaksi. (Guest, 2009.)

Modernissa kehitysyhteistyössä taas esimerkiksi YK:n humanitäärisavun työntekijät ovat käyttäneet liikuntaa apuvälineenä jo monia vuosia luonnonkatastrofien ja konfliktien uhreja auttavissa jälleenrakennusohjelmissa. YK:n kansainvälinen työjärjestö ILO (the UN International Labour Organization) ja Kansainvälinen Olympiakomitea (International Olympic Committee, IOC) ovat allekirjoittaneet yhteistyösopimuksen jo vuonna 1922. (sport&dev.org., 2021.) Toisaalta myös tähän yhteistyöhön liittyy kolonialistinen aspekti: Olympialiikkeen perustaja ranskalainen aristokraatti Pierre de Coubertin (1863–1937) vaikutti aktiivisesti kolonialistisessa Afrikassa, jonka kirjoitukset ja pyrkimykset Afrikkaan liittyen osoittivat sympatiaa, paremmuuden tunnetta ja altruismia. Coubertin perusti olympialaiset 1800-luvun lopulla ”olympismin” ideaaliin ja arvoihin pohjautuen. Olympismin nähtiin olevan elämänfilosofia, joka yhdistää mielen, tahdon ja ruumiin ja jonka keskeisiä periaatteita ovat ponnistelujen tuoma ilo, hyvien esimerkkien koulutuksellinen voima ja universaalien eettisten periaatteiden kunnioitus. Olympialaisten leviäminen Afrikkaan ja muihin maanosiin on perustunut implisiittiseen oletukseen, että urheilu edustaa universaaleja arvoja kulttuurisesta kontekstista riippumatta, joka paljastaa olympialaisten Eurosentrisen luonteen. (Grant, 2009).

Tämä Eurosentrinen oletus ei ole jäänyt vain olympialaisten historiaan vaan elää yhä globaaleissa suhteissa ja myös SDP-toiminnoissa. Usein hyvää tarkoittavat ja hyvään pyrkivät projektit saattavat yksinkertaistaa kompleksisia todellisuuksia globaalissa etelässä, joiden viheliäisiin sosiaalisiin ongelmiin tarjotaan Euro-Amerikkalaisesta perspektiivistä tuotettuja ideoita, kuten urheilun universaaleja arvoja tai uusliberalismia jne. (Grant, 2009.) Tämä johdattaakin meidät seuraavaan aiheeseen eli SDP-toiminnalle esitettyyn kritiikkiin.

KRITIIKKI

Kansainvälinen SDP-toiminta usein painottaa henkilökohtaista kehitystä liikunnan kautta (personal development-through-sport), keskittyen edistämään psykososiaalisia tekijöitä, kuten itsetuntoa ja kurinalaisuutta kehityksen avaintekijöinä. Tämä on ongelmallista sen vuoksi, että se implisiittisesti priorisoi yksilöllisen ja kulttuurisen muutoksen merkityksellisiksi tekijöiksi kehitykselle, laajemman sosiaalisen ja rakenteellisen muutoksen sijasta. Lisäksi se jättää huomioimatta liikunnan kautta tapahtuvan sosialisaation kahden suuntaisen vaikutuksen, joissa ihmiset eivät ole vain sosialisaatioprosessien kohteita, vaan myös aktiivisesti osallistuvat heitä ympäröivän sosiaalisen maailman rakentamiseen ja sosialisaatioprosesseihin, jotka näissä sosiaalisissa maailmoissa ilmenevät. Tekijöinä itsetunto ja kurinalaisuus saavat väistämättömästi erilaisia, uusia merkityksiä yksilön subjektiivisesta kokemuksesta ja merkityksenannosta riippuen, niin Afrikan maaseuduilla kuin urbaanissa Pohjois-Amerikassa. Näin ollen myöskään olympismi tai SDP-ideologia eivät skaalaudu sellaisenaan paikasta toiseen globaaleina ideoina, vaan tulevat myös neuvotelluiksi ja haastetuksi paikallisen toimijuuden kautta. Lisäksi paikallisia merkityksiä urheilulle ja liikunnalle on jo olemassa ennen liikuntainterventioiden väliintuloa. Esimerkiksi olympismin arvoja Angolaan vieneestä Olympialiikkeen projektista tehty etnografinen tutkimus osoitti, että paikallisessa kohteessa ihmiset harrastivat jo ennestään omia alkuperäisiä liikunta- ja urheiluaktiviteetteja, mutta ihastuivat kovin intervention ”esittelemiin” tunnettuihin olympialajeihin kuten jalka- ja koripalloon. He eivät kuitenkaan ihastuneet ideaan käyttää liikuntaa ”elämäntaitojen”, kuten itsetunnon ja tiimipelaamisen kehittämiseen, sillä länsimaisesti ymmärrettyjen elämäntaitojen muotojen ei koettu olevan merkityksellisiä tekijöitä terveelle kehitykselle. (Grant, 2009.)

Usein SDP-konseptilla toteutettavia kehitysohjelmia johdetaan ilman kriittistä itsereflektointia, jolloin liikunnan uskotaan kyseenalaistamatta olevan tehokas työkalu kehitykselle, koska liikuntaan sisäänrakennettu osallistuminen nähdään elämäntaidollisena kulmakivenä. Suurin osa liikunnan positiivisesta vaikutuksesta nähdään tapahtuvan luonnollisesti, ikään kuin itsestään kilpailun, sääntöjen noudattamisen ja fyysiseen harjoitteluun sitoutumisen kautta. Näin ollen liikunnanopetuksen antamat itsensä kehittämisen taidot uskotaan ainutlaatuisesti ja positiivisesti mahdollistavan tuottavien yksilöiden ja yhteisöjen kehittymisen. Yksilöä korostava kehitysideaali vahvistui 1900-luvun lopulla uusliberalistisen ideologian muovatessa näkemyksiä sosiaalisesta elämästä ja suhteista. Uusliberalismi nosti keskiöön individualismin, kilpailun ja vapaan kaupan globaalina ihanteena. Yksilöllisyyttä korostava kehityskäsitys vahvistaa olemassa olevaa sosiaalista hierarkiaa, jonka mukaan elämässä onnistuminen tai epäonnistuminen riippuu yksilöstä itsestään, jolloin epätasa-arvoa ylläpitävät rakenteet jäävät koskemattomiksi, huomaamattomiksi ja tulevat jopa oikeutetuiksi. Lisäksi yksilön roolia korostava uusliberalistinen SDP-kehityskäsitys palvelee ja ilmentää lännen käsitystä terveydestä, koulutuksesta ja sosiaalisesta kehityksestä, muttei välttämättä kohderyhmän käsityksiä globaalissa Etelässä, jolloin tarpeet, toimet ja arvot eivät vastaa oikealla tavalla toisiaan. (Haartman ym., 2011.

Sosiaalisen ja normatiivisen ulottuvuuden lisäksi SDP-toiminnot ovat saaneet kritiikkiä siitä, että niiden tulisi toimia entistä ympäristötietoisemmin. Erityisesti jos projekteihin kuuluu isojen urheilutapahtumien järjestäminen, tulisi ympäristöasioita- ja vaikutuksia tarkastella erityisen kriittisesti. Usein toimintaa peilaa niin kutsuttu ”show must go on” -mentaliteetti, jolloin jarrua ei paineta, vaikka toiminnan aikana saatetaan havahtua ja ymmärtää toimenpiteiden aiheuttavan ympäristölle enemmän haittaa kuin hyötyä. Jotta liian pitkälle viedyiltä toimilta ja riskeiltä voitaisiin välttyä, tulisi liikuntaan liittyviä ympäristöasioita tarkastella ja suunnitella etukäteen. Toimijoiden lisääntyneen ympäristötietouden- / reflektion kautta olisi toivottavaa, että he olisivat avoimia myös mahdollisuudelle olla järjestämättä liikuntatapahtumia, silloin kun se näyttäytyy kaikista vastuullisimmalta päätökseltä ympäristön kannalta. (Darnell, 2014.)

POHDINTA

SDP-toiminnalle esitetty kritiikki nostaa tämän katsannon perusteella SDP-ohjelmien ”sokeiksi kohdiksi” yksinkertaistamisen, uusliberalismin, Eurosentrisyyden ja tahattoman välinpitämättömyyden. Seuraavaksi tarkastelen niitä tekijöitä, joita SDP-ohjelmille on esitetty toiminnan parantamiseksi.

Näihin tekijöihin liittyen Grant (2009) on ehdottanut, että liikunnan ei oletettaisi yksioikoisesti muuttavan yksilön tai yhteisön arvoja – olivat nuo arvot sitten voimaannuttavia tai alistavia –, vaan liikuntaohjelmat ja aktiviteetit olisi paras käsitteellistää paikkoina, joissa erilaisten merkitysten on mahdollista tulla neuvotelluiksi. Tämän perspektiivin kautta tehokkaan SDP-ohjelman tavoitteena olisi yksinkertaisesti toimia sosiaalisena tilana yhteisölle toteuttaa heidän omia näkemyksiään terveydestä ja positiivisesta kehityksestä. (Grant, 2009.) Sen sijaan, että SDP-ohjelmat keskittyvät arvojen ja elämäntaitojen (life skills) fasilitoimiseen, voisivat ne sitä enemmän tarjota mahdollisuuksia ja resursseja, kuten turvallisia tiloja, välineitä ja materiaalia yhteisöjen vapaaseen käyttöön. (Mt.)

Toisaalta Hartmann (2011) painottaa, että vaikuttava liikuntaan perustuvan intervention pitäisi pitää sisällään muutakin kuin liikuntaa, sillä nimenomaan ei-liikuntaan liittyvällä asiasisällöillä on merkitystä projektin onnistumisen kannalta. Coalterin [2009] luoma viitekehys “sport plus” ja “plus sport” -ohjelmista helpottaa hahmottamaan projektien vaikuttavuutta. Asteikon toisessa päässä ovat “sport plus”-ohjelmat, jotka antavat etusijan kestävien urheiluorganisaatioiden, ohjelmien ja kehityskulkujen kehittämiselle, ennen kuin tarttuvat laajempiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Toisessa päässä asteikkoa on ”plus sport” -ohjelmat, jotka keskittyvät lähtökohtaisesti saavuttamaan ei-urheilullisia tavoitteita, liittyen esimerkiksi nuorisorikollisuuden ennaltaehkäisyyn, sukupuolen voimaannuttamiseen, HIV/AIDS interventioihin jne. Todellisuudessa monet liikunta- ja kehitysohjelmat sijoittuvat asteikon keskivälille, tasapainotellen liikunnallisen ja ei-liikunnallisen toiminnan onnistuneessa yhteenliittymisessä, samanaikaisesti kun yrittävät sitouttaa kohderyhmää toimintaan ja pitää rahoittajat tyytyväisinä. Asteikon ideana on havainnollistaa, kuinka suurempia kehityksellisiä onnistumisia on todennäköisempää saavuttaa ”plus sport” -ohjelmilla, jotka eivät ole keskittyneet niinkään urheilun kehittämiseen (sport development) vaan kehitykseen urheilun kautta (development through sport).

Jotta kehitystuloksia saadaan aikaiseksi, tulee liikunnan/urheilun olla osa isompaa resurssien ja sosiaalisen tuen pakettia, jossa on oltava valmiita intensiivisempään ja haastavampaan työskentelyyn kohderyhmän ja haluttujen tavoitteiden kanssa, kuin tavallisissa urheiluohjelmissa.  Liikunta-aktiviteetteihin osallistuminen saattaa olla toimiva mekanismi kehitykselle, mutta yksistään liikunta ei ole riittävä mekanismi aikaansaamaan sosiaalista muutosta. (Hartmann, 2011.)

Samanaikaisesti liikuntaohjelmien tulisi olla tietoisia siitä kenen arvoja ja ideologiaa he toiminnoillaan ajavat. Useat SDP-ohjelmista tehdyt tutkimukset ovat osoittaneet, että ohjelmat palvelevat lopulta etuoikeutettujen ja vallassa olevien intressejä, eivätkä heikoimmassa asemassa olevien ihmisten, joiden aseman parantamiseen ohjelmat usein kuitenkin tähtäävät. Näin ollen sen lisäksi, että ohjelmat ovat kulttuurisesti sensitiivisiä ja vastuullisia, niiden tulee myös tähdätä rakenteellisiin muutoksiin, jotka ylläpitävät epätasa-arvoa. Liikunta toimii niin sanottuna toiminnan koukkuna, joka sitouttaa niin kohderyhmän kuin kansainvälisen yleisön. Ylimpänä päämääränä tulisi kuitenkin olla “vapautus” (liberation), jossa toteutettava interventio on mietitty läpikotaisin niin perusteiltaan, lähestymistavaltaan kuin implementoinniltaan. Liikunnanopetuksen pitäisi pitää sisällään myös tietoa, joka länsimaisten arvojen ”tuputtamisen” sijasta pitää sisällään koulutusta, joka auttaa kohderyhmää ymmärtämään eriarvoisuutta ylläpitäviä rakenteita (esim. historian ja identiteetin kautta). Rakenteisiin kohdistuva koulutus antaa kohderyhmälle työkaluja ja tietoutta toimia eriarvoistavia valtarakenteita vastaan ja mahdollistaa heikommassa asemassa olevien ryhmien uudelleen muovata identiteettiään suhteessa valtaapitäviin ryhmiin. (Hartmann ym., 2011.)

Kuten alussa mainitsin, on liikunnan käytöstä kehityksen välineenä lukemattomia todisteita, eikä sen tehokkuutta ollut tarkoitus kyseenalaistaa. Kuitenkin usein hyvää tarkoittavat toimet saattavat vahingossa ja pahimmillaan vahvistaa vinoutuneita valtarakenteita ja epätasa-arvoa, jos kriittistä itsereflektointia ei toimijoiden keskuudessa harjoiteta. Näin ollen olisi erittäin tärkeää, että SDP-toimijat seuraisivat ajantasaista tutkimusta – myös kriittistä sellaista –, jotta tutkimustiedon kautta nousseet kehityskysymykset toiminnan sisällöstä olisi mahdollista laittaa käytäntöön ja korjata todellisen elämän kenttätyössä.

LÄHTEET

Darnell, S.C. (2014). Ethical Challenges and Principal Hurdles in Sport-for-Development work. Teoksessa Young, K. & Okada, C. (toim). Sport, Social Development and Peace (s. 32–49). Emerald Group Publishing Limited.

Guest, A.M. (2009). The diffusion of development-through-sport: Analysing the history and practice of the Olympic Movement´s grassroots outreach to Africa. Sport in Society. Vol 12, No. 10, December 2009, 1336–1352. Haettu osoitteesta https://www-tandfonline-com.libproxy.helsinki.fi/doi/pdf/10.1080/17430430903204868?needAccess=true

Hartmann, D. & Kwauk, C. (2011). Sport and Development: An Overview, Critique, and Reconstruction. Journal of Sport and Social Issues 35 (3) 284–305. Haettu osoitteesta https://journals-sagepub-com.libproxy.helsinki.fi/doi/pdf/10.1177/0193723511416986

UKK – instituutti. (24.4.2021). Haettu osoitteesta: https://ukkinstituutti.fi/liike-laakkeena/liikunta-ja-mielen-hyvinvointi/

24. (24.4.2021). Haettu osoitteesta: https://www.un.org/en/observances/sport-day

International Platform on Sport for Development and Aid. (24.4.2021). Haettu osoitteesta: https://www.sportanddev.org/en/learn-more/history-sport-and-development

Teksti: Miia Hautakangas/LiiKe