Kaisi Jamaldini FC Vito 2002 – players story – pelaajan tarina

My story – Kaisi Jamaldini, FC Vito player 2002! For Finnish version, pls scroll down

Kaisi Jamaldini (front row, second left) 2002 Helsinki Cup
Kaisi Jamaldini, at Mtwara Gym 2015

I went to Finland in 2002.

First, we had a tournament between the primary schools in Mtwara town where the best 12 players were selected to FC-Vito team. First 30 and then 12 remained.

Secondly, I did not believe that we would go to Finland, I thought it was a joke. Even at home no one thought that I would actually travel to Finland. For many weeks we trained a lot and the last day before travelling to Dar I didn’t sleep at all. I was just waiting for the morning to come. Even in the morning my sister couldn’t believe that I would travel even when we left home. She escorted me to the port, but when she saw me going to the boat, she finally understood that I will travel, and she was crying happy.

In Dar we stayed for 2 days to take care of the VISA and other permit issues. VISAs we got easily and we didn’t face any difficulties with them.

It was my first time ever to fly with airplane. I was wondering and I was afraid of the strong winds. We had a long layover in London where we stayed overnight in a hotel. I was watching all the many lights of the city and all the wonders caused us to sleep late. In the morning we woke up late and we needed to rush to the airport. I enjoyed the whole flight, unlike my friends who some of them felt sick though food and drinks were good.

FC Vito team arrived in Helsinki around mid-day. We went for lunch and after lunch we went shopping sport gears. In the evening we had a football match against FC Honka – we won 5-0. I was happy cause it was our first game and we won although we were all confused in the new environment like new weather. After the match we went for dinner with the players of FC Honka.

We stayed 3 days before the competition started. We went to train with Finnish team in a camp. Different languages occurred.

Some of the other kids were wondering our black skin. Some of the Finnish kids were staring us a lot and wanted to touch our skin. That was a bit disturbing. It was difficult to eat because we had not used to Finnish food like potatoes, sausages and French fries. Milk and white bread were easy to eat because we eat those in Tanzania as well. Language was challenging because we didn’t speak English and neither did the other kids. The weather wasn’t too much different from our Tanzanian winter weather in June – August.

I remember the white night. It was so strange that even it was night, it wasn’t dark. It was difficult to sleep because it was light so we wanted to stay up and play.

We went to Linnanmäki for two days. I looked so many new things in there. I was enjoying the trip a lot.  

A Tanzanian FC Vito supporter organised a party for us in their house. On the last night their organised a party for us where we ate pilau, Tanzanian type of spiced rice. The Tanzanians in Finland supported us by coming to see our games and cheered for us. With one lady I’m still keeping in contact.

We went to Korkeasaari Zoo where we saw a lot of different animals. There it was the first time I saw a lion although I live in a country where we have lions.

Finland is silent and clean and the weather is nice. No disturbance. Finnish people are really cool. I remember some Finnish words like kiitos, huomenna, moi. It wasn’t too difficult to learn. I like the language.

We got in to the quarter final in the tournament. We were the 8th. There was a lot of teams! Different age groups were competing each other. We were playing in the division under 11 years old boys.  

We were crying when we relegated from the competition. I got a red card and after I was out as we lost the cup stage match. I think the referee was biasing the Finnish team. I think a yellow card would have been enough. I feel guilty because I think that because of the red card we lost. The score was even and after I went out the other team scored. We were so disappointed to lose.

After 3 days the competition was over and the journey back to Tanzania started. This time the flying wasn’t so special anymore. I knew it already and I enjoyed the trip. The food in the plane was nice.

In Dar we spent another 2 days waiting for the ferry to leave back to Mtwara. I felt good to be back in Tanzania. I missed home and I wished we could have continued to Mtwara right away. That time people were travelling by ferry. The whole trip took about two weeks.

When we arrived to Mtwara I surprised my family because they did not know that I was coming on that day. When I appeared home, everyone was surprised and happy. Neighbours from the street came to greet me and wanted to hear stories.

After 2-3 days we had a party with the team and our parents in Finncompound in Mtwara. All the first 30 kids were invited but some of them didn’t come because they felt jealous. We celebrated together.

Our team continued practising together for many years. The previous F -Vito teams 2000 and our team comprised a common team. However, when the years went on studies, families, work, and other responsibilities made players stop and eventually the team ended. Due to lack of sponsors the players got unmotivated and needed to find other things to support themselves. Some of us got in to big Tanzanian teams and became professional footballers. From our 2002 team one boy went to a big team. But amongst the whole FC Vito program maybe 3 went to professionals.

I really liked football. When I was 17, I tried to find sponsors or football academy abroad so I could have become a professional, but I failed to find. My parents wanted me to go to college, so I went to Naliendele Acriculture institute to study diploma from general agriculture. I graduated in 2015 and got employed in a cashew nut support program which tried to find out the best practices in cashew nut farming. I worked for two years. That worked finished in the beginning of this year and now I am in a cashew nut business. I buy cashews and sell them in Arusha. It keeps me busy. I just started the business, but I see that there is hope.

Travelling exposes you to different cultures. I learned about lifestyle. I learned to take responsibility of my own future. In Tanzania, many young just lay and watch tv. I understood that I’m responsible to make my dreams come true. Finnish people are serious with their hobbies. The parents support their children’s hobbies by taking them to the practices and tournaments. In Tanzania parents don’t take interest too much on their children’s hobbies.

Because of FC Vito I became known – almost famous in my town. FC Vito competitions were always popular. A lot of people came to watch us play. Through FC Vito we did not engage in bad company. We were taught to be obedient and supportive. Maybe without Vito I might have ended up to smoke and drink. We were always studying before training. Our coach Adolf Kanda was teaching us mathematics.

We became like a big family. We still keep close contact. One of my team members lives in Arusha working in Ngorongoro National Park. He invited me there and we went for safari together. We are planning to create a FC Vito WhatsApp group. 

There is a strong relation between education and sports. Although here it’s difficult cause they think you have to choose either or. You can’t concentrate on both fully. We should start sports already early in the school years. There should be more sports in schools. Like a lot of big players come from National School Competitions called UMISETA. 

Here in Tanzania we don’t have sponsors or support for athletes who want to become professional. They have to struggle alone to be able to join big teams. Other big challenge in Tanzania is that education and sports are difficult to mix.

I still play football every once in a while. I will support my children to play as well. Although for girls – football is not so popular hence there is not that much competitions for them.

Due to Covid-19 there is no team traveling this year, but for next year’s Lindi team I wish good luck. I have been following FC Vito teams. I wish that they win because the previous teams didn’t. Just go, play well and win.

I dream to start my own football academy so I could help and support youth who wish to start a professional career in football.

_________________________________________________________________

Nuori pirteä mies piipahti toimistollamme Mtwarassa syksyllä 2019.

FC Vito 2002 pelaaja Kaisi piipahti Sports Development Aidin toimistolla maanantaina. Suomen matka tuntui olevan kuin tuoreessa muistissa, vaikka reissusta onkin jo yli 16 vuotta.

Muistan FC-Vito karsintaottelut. Meitä oli monta pelaajaa, joista ensin karsittiin 30 ja lopuksi 12, ketkä pääsisivät matkustamaan Suomeen. En uskonut koko juttua, luulin sitä vitsiksi ja niin luuli kotiväkikin. Monien harjoitusviikkojen jälkeen aloin ymmärtämään, että todella matkustaisin ulkomaille pelaamaan jalkapalloa. Matkaa edeltäväänä yönä en malttanut nukkua, odotin vain aamua. Siskoni ei kunnolla käsittänyt edes matka-aamuna että matkustaisin ulkomaille. Hän saattoi minut satamaan ja itki onnen kyyneleitä katsoessaan minun nousevan laivaan, joka veisi minut Dar es Salaamiin.

Tämä ei ollut ensimminen matkani Mtwaran  ulkopuolelle, mutta ehdottomasti erityinen, sillä en ollut koskaan lentänyt lentokoneella. Vietimme Dar es Salaamissa pari päivää ennen lentomatkaa järjestellen lupa- ja viisumiasiat kuntoon. Lentokone oli jännittävä ja ihmettelin monia asioita. Jotkut joukkoetovereistani voivat matkan aikana pahoin, mutta minä nautin matkasta, ruoasta ja juomista. Pelkäsin vain kun tuulet heiluttivat konetta.

Saavuimme Helsinkiin puolilta päivin ja lounaan jälkeen menimme ostoksille. Saimme uudet hienot joukkue- ja pelivarusteet. Myöhemmin meillä oli jalkapallo-ottelu FC Honkaa vastaan. Voitimme 5-0. Olin iloinen, sillä uudesta ympäristöstä huolimatta me onnistuimme voittamaan ottelun. Ottelun jälkeen söimme illallista FC Hongan pelaajien kanssa.

Meillä oli kolme päivää aikaa ennen HesaCupin alkua. Näinä päivinä tutustuimme suomalaiseen kulttuuriin ja treenasimme yhdessä muiden joukkueiden kanssa. Yhteisen kielen puute oli haastavaa. Meidän joukkueen pelaajat, eivätkä muutkaan osanneet puhua englantia. Meidän valmentaja hoiti puhumisen ja kääntämisen. Suomalaiseen ruokaan tottuminen oli hankalaa, enkä kunnolla tottunutkaan. Onneksi jotkut ruoat olivat kuitenkin tuttuja, kuten nakit, ranskalaiset, leipä ja maito.

Saimme paljon huomiota muiden lasten keskuudessa. Muut lapset ihmettelivät tummaa ihoamme ja olivat uteliaita. Sää ei eronnut paljoa Tansanian kylmimmistä kuukausista, joten ilmastoon tottuminen oli helppoa.

Muistan Suomen valoisat yöt. Oli outoa kun yöllä ei tullut kunnolla pimeää ja oli vaikea malttaa mennä nukkumaan kun tuntui että on vielä päivä. Muistan myös retket Linnanmäelle ja Korkeasaareen. Linnanmäki oli huikea. Niin paljon kaikkea! Olin tosi iloinen. Korkeasaaressa oli kaikenlaisia eläimiä ja näin leijonan ensimmäistä kertaa.

Helsinki Cupissa oli paljon joukkueita! Sijoituimme kahdeksanneksi. Viimeisessä pelissä hävisimme 2-1. Tunnen syyllisyyttä häviöstä, sillä sain punaisen kortin ja jouduin ulos pelistä. Tämän jälkeen vastustaja joukkue teki voittomaalin. Mielestäni tuomari oli puolueellinen ja keltainen kortti olisi riittänyt.

Meillä oli tansanialainen kannustajajoukko koko turnauksen ajan. He tulivat katsomaan ja hurraamaan kentän laidalle. Viimeisenä iltana he järjestivät meille juhlat ja söimme pilauta. Se oli tosi kivaa.

Suomi on hiljainen, rauhallinen, siisti ja sää on hyvä. ihmiset ovat upeita. Pidän suomen kielestä, se ei ole kovin vaikea. Muistan vielä sanat: ”moi”, ”kiitos” ja ”huomenna”. 

Paluumatkalla lentomatka ei enää jännittänyt ja kaikki sujui hyvin. Odottelimme seuraavaa laivaa Mtwaraan Dar es Salaamissa pari päivää. Toivoin, että olisimme voineet jatkaa matkaa kotiin saman tien, sillä ikävöin kotiin.

Kun saavuimme Mtwaraan, menin suoraan kotiin ja koko naapurusto tuli iloisena tervehtimään ja halusi kuulla tarinoita. Muutaman päivän jälkeen kaikille FC Vito pelaajille ja vanhemmille järjestettiin juhlat. Jotkut ketkä eivät päässeet Suomeen eivät osallistuneet, sillä he olivat kateellisia.

Meidän joukkueemme ja edellisten vuosien FC Vito joukkueet yhdistyivät ja me treenasimme yhdessä vielä vuosia. Olimme kuin yksi perhe ja pidämme vieläkin yhteyttä. Osa meidän pelaajistamme pääsi jopa ammattijalkapalloilijoiksi isoihin tiimeihin. Se oli minunkin unelmani, ja 17-vuotiaana yritin etsiä sponsoreita ja tukea jalkapallouralleni, mutta valitettavasti en onnistunut. Vanhempani halusivat minun opiskelevan ja menin Naliendeleen opiskelemaan maataloutta. Valmistuin vuonna 2015 ja työskentelin cashewpähkinäviljelyprojektin parissa pari vuotta. Tämän vuoden alussa aloitin oman cashewpähkinäbisneksen ja toivon sen lähtevän hyvään tuottoon.

Matkustaminen avartaa ja altistaa uusille kokemuksille ja kulttuureille. Näin kuinka suomalaiset ovat vastuuntuntoisia ja ahkeria. Ymmärsin, että olen itse vastuussa tulevaisuudestani ja minun on tehtävä töitä hyvän tulevaisuuden takaamiseksi. Näin myös kuinka suomalaiset vanhemmat ovat mukana lastensa harrastuksissa ja tukevat parhaansa mukaan.

FC Vito teki minusta tunnetun kotikulmillani, ja ihmiset tulivat katsomaan FC Viton pelejä runsain määrin. FC Vito piti minut hyvällä tiellä, enkä eksynyt väärään seuraan ja pysyin poissa pahan teosta. Meidän valmentajamme piti huolen, että opiskelemme aina ennen treenejä.

Liikunnan ja opiskelun välillä on vahva yhteys, mutta valitettavasti Tansaniassa nähdään, että tavoitteellista urheilua ja opiskelua ei voi yhdistää. On valittava joko tai. Meidän tulisi aloittaa urheilu aikaisin jo alakoulusta lähtien. Tarvitsemme lisää liikuntaa kouluihin!

Corona -virus on vesittänyt tämän vuoden osallistumisen FC Vito joukkueelta, mutta toivon ensi vuoden Lindin joukkueelle paljon onnea ja menestystä. Toivon, että he pärjäävät paremmin kuin edellisvuosien joukkueet ja voittavat. Eli menkää, pelatkaa hyvin ja voittakaa!

Käännös: Anu Nieminen, LiiKe Mtwara