Näkemiin, Singida! Osa 1.

Kuten aiemmassa blogissani kerroin, aloitimme vuoden alussa kaksi projektia Singidassa. Koululiikuntaa ja elämäntaitoja neljässä alakoulussa, sekä historian ensimmäinen FC Vito Singida-jalkapallojoukkue. Mitä projekteista jäi käteen? Ja ennen kaikkea, mitä jätimme Singidaan?

Tarinaa Singidasta riittää kerrottavaksi, joten ensin syvennyn siihen, mitä tuloksia kouluprojektissa saatiin aikaiseksi. Ensi viikolla kerron mitä FC Vito Singidan kanssa tapahtui sekä mitä tulee vielä tapahtumaan! Joukkuehan nimittäin matkustaa heinäkuussa Suomeen pelaamaan Helsinki Cupiin, joten päivityksiä joukkueesta tullaan kuulemaan seuraavien kuukausien aikana intensiivisesti! Siitä ensi viikolla lisää…

Koululiikuntaa Singidassa

Maaliskuun viimeisellä viikolla tapasimme kaikkien neljän koulun rehtorit sekä liikunnanopettajat. Olin miettinyt valmiiksi, mitä haluan heille sanoa, mutta minun ei oikeastaan tarvinnut. Koulujen opettajat sanoivat ne asiat puolestani. Kuuntelin tyytyväisenä, kun opettajat oma-aloitteisesti kertoivat projektin positiivisista vaikutuksista, joita he olivat oppilaissa huomanneet.

– Niinä päivinä, kun koululla oli liikuntatunti, poissaolojen määrä oli huomattavasti alhaisempi kuin viikon muina päivinä.

– Ohjelmaan osallistuneiden oppilaiden keskittymiskyky ja käytös muilla oppitunneilla, suhtautuminen opetukseen ja opettajiin sekä yleinen asenne koulunkäyntiä kohtaan oli ottanut isoja askelia parempaan suuntaan.

– Kiusaaminen oli vähentynyt ja eri-ikäiset oppilaat tekivät yhteistyötä ja ratkoivat riitatilanteita rakentavasti ja rauhanomaisesti.

Lisäksi monet opettajat tulivat kertomaan, miten heitä oli henkilökohtaisesti purrut liikuntakärpänen, ja vedimmehän me tosiaan hyppynarujen kanssa limbokilpailuakin erään koulun opettajanhuoneessa. Rehtorit kertoivat, kuinka ennen projektia he ajattelivat, että oppilaat pääsevät potkimaan palloa kerran viikossa, hieno homma. He olivat kuitenkin nopeasti huomanneet saman minkä itsekin. Lapset oppivat liikuntatuntien kautta toimimaan ryhmässä, auttamaan ja tukemaan toisiaan sekä hyväksymään erilaisuutta. Kaikki ovat hyviä jossain, eikä se, että olet parempi futiksessa tee sinusta yhtään sen parempaa oppilasta liikunnanopettajankaan silmissä.

Näihin saavutuksiin olemme tottakai todella tyytyväisiä, mutta kuten aina lyhyiden projektien kohdalla, suurin haaste on jatkuvuus. Miten tästä eteenpäin? Onnistuimmeko jättämään kouluille, niiden henkilökunnalle ja oppilaille tarpeeksi työkaluja, osaamista ja sisältöä, joiden avulla laadukas liikunnanopetus voisi jatkua tästä eteenpäin? Saimmeko paikalliset opettajat todella ymmärtämään säännöllisen liikunnan merkityksen, myös keskellä koulupäivää tai sen alussa?  Jäikö lapsille muistiin erilaisia leikkejä ja pelejä, joita opettaa kavereilleen? Uskon, että vastaus kaikkiin näihin kysymyksiin on “kyllä”.

Kehitysyhteistyötä liikunnan avulla

Loppuun haluan kertoa palkitsevan ja inspiroivan tarinan.

9-vuotias Nurjaina (kuvassa hyppynarun kanssa pinkki kouluasu yllään) opiskelee Tumainin koulussa, jossa kaikki oppilaat ovat kuulovammaisia. Ensimmäisillä liikuntatunneilla Nurjainasta sai melko ujon kuvan, hän ei halunnut tai uskaltanut osallistua opetukseen.

Lahjoitimme yhdessä Vierumäen trion kanssa koululle muutaman hyppynarun. Viikko tämän jälkeen Tumainin rehtori kertoi tohkeissaan meille, kuinka tämä ujo tyttö on nyt päivittäin  opettajanhuoneen ovella koputtelemassa ja pyytämässä hyppynarua. Nurjaina on löytänyt itseluottamuksensa ja hänen sosiaaliset taitonsa ovat kehittyneet valtavasti lyhyessä ajassa. Rehtori kertoi myös, että koulu aikoo hankkia ison kasan lisää hyppynaruja, koska ne viedään välitunneilla kirjaimellisesti opettajien käsistä.

Kaikki tämä urheilun ja liikunnan kautta.

Kirjoittanut: Topi Huisman, LiiKen vapaaehtoinen Singidassa (nyt jo Suomessa)