Tasa-arvoisemmat koulupäivät!

Mitä tiedämme kehitysmaiden lasten koulupäivistä?

Miksei koulunkäynti ole tasa-arvoista kaikkialla? Miksi kirjoja ei riitä, miksi luokassa on 50 oppilasta ja pulpetteja vain puolelle? Mihin hävisivät viime vuonna ostetut pallot opettajien huoneesta? Entä miksi televisio on vain rehtorin huoneessa?

Otetaan esimerkkihenkilö, kutsutaan häntä nimellä Fatuma. Hän on 10-vuotias nelosluokkalainen tyttö Tansanian maaseutukoulusta. Oppilaita koulussa on 750, opettajia 11 ja luokkahuoneita 10. Koulun ympäristö on kookospuiden reunustama ja aurinko paistaa kauniisti huojuvien lehvien välistä. Valtava puheensorina kuuluu koulun pihalta aamutuimaan, kun oppilaat heiluttelevat luutiaan sinne tänne putsatakseen yön aikana pudonneet puiden lehdet yhteiseen jätekasaan.

Fatuman aamu alkoi jo kello 5.30 polttopuiden hakumatkalla läheisestä metsästä. Aamiaiseksi hän sai mukillisen makeaa teetä ja yhden herkullisen vaalean leivän sekä maapähkinöitä. Kouluun on parin kilometrin matka ja sen Fatuma taittaa jalkaisin parhaan kaverinsa Rosien kanssa. Matkalla tytöt pysähtyvät villimangopuun alle ja heittävät kepeillä sieltä matkaevääksi pari maukasta hedelmää.

Ensimmäinen oppitunti on matematiikkaa, opettaja laskee eri laskuja liitutaululle ja Fatuma siristää takarivistä numeroita ja kopioi niitä paperille. Puolet laskuista menee ohi, mutta opettaja ei ehdi auttamaan. Edessä on iso ryhmä oppilaita, jotka kaipaavat myös neuvoja. Seuraavan historian tunnin jälkeen on liikuntaa, jota Fatuma rakastaa yli kaiken. Pojat saavat koulun ainoan pallon ja menevät pelaamaan jalkapalloa koulun hiekkaisen kuhmuraiselle kentälle. Tyttöjen liikunnan opettaja lähtee teelle.  Fatuma ja ystävät pelaavat polttopalloa ja kikattavat hervottomasti, kun paperista ja sukasta itse tehty pallo osuu ohijuoksevaan vuoheen. Se määkäisee vastalauseensa tytöille.

Lounaaksi Fatuma ei ehdi kotiin, eikä koulussakaan ole lounasta. Hän ostaa koulun reunalla päivystäviltä kauppiailta yhden kotitekoisen munkin ja syö myös matkalta saalistamansa mangon. Kouluruokailun on luvattu alkavan ensi vuonna, mutta vanhemmilla ei taida olla varaa lahjoittaa tarpeeksi maissijauhoja koululle.

Iltapäivän englannin tunnilla Fatumalta on energiat loppu. Silmät lupsahtelevat, munkki toi hetken helpotuksen, mutta nyt ei ole virtaa enää opiskella. Kotiin saavuttuaan alkaa toinen arki. Vesikanisterit pitää täyttää ja perheelle pitää laittaa ruokaa. Läksyihin ei ole aikaa eikä kirjojakaan ole mukana. Erilaisia kirjoja kun on koulussa vain viisi per luokka, eikä niitä saa ottaa kotiin.

Aurinko laskee ja öljylampun valo loistaa vain Fatuman isän korjauspöydälle. Hän on saanut kaksi kännykkää korjaukseen pieneen firmaansa. Niiden huollosta saa ehkä sen verran rahaa tässä kuussa, että voisi hankkia pienen aurinkopaneelin ja myydä lataussähköä muille. Fatuma ja hänen nuorempi siskonsa tiskaavat astiat, siivoavat perheensä talon ja käpertyvät nuorimman siskonsa viereen nukkumaan vatsa puolillaan maittavaa maissipuuroa ja papukastiketta. Huomenna on perjantai ja koulu loppuu jo kello 12. Sitten on aikaa opiskeluun, ehkä. Isä kylläkin mainitsi, että kolmen neljän vuoden kuluttua Fatuma voisi mennä naimisiin, kyselyjä on jo tullut.

Samaan aikaan toisaalla Reetta, 10v, polkee kouluun aamulla Espoossa, vatsa täynnä energiaa. Kaurapuuroa, omenahilloa, voileipä sekä appelsiinimehua. Koulussa netti pelittää ja opiskelua jatketaan välitunnillakin, vaikka kännykästä. Kouluruokailu kestää hurmaavat 45 minuuttia ja pöydät notkuvat energiaa. Futisharkkoihin ehtii hyvin bussilla ja isä hakee autolla kotiin päivälliselle. Läksyjä voi tehdä takapenkillä ja oman pöydän ääressä kotona. Viikonloppuna on siivouspäivä ja sitten mennään Linnanmäelle! Pääsisikö sunnuntaina elokuviin tai uimaan?

Tulisikohan näistä tarinoista kauniimpia, jos niistä kuvaisi oikean dokumentin! Millainen on neljäsluokkalaisen päivä Suomessa tai vaikka Tansaniassa? Ainakin tietäisimme, että tapahtumat ovat oikeasti totta. Tässä videossa Alia näyttää mallia. Voisimme reagoida tasa-arvoisemman maailman puolesta, missä koulunkäynti on suuri mahdollisuus, eikä puitteisiinsa kaatuva pakko. Eikä kenenkään tarvitse mennä naimisiin 14-vuotiaana ja menettää mahdollisuuttaan opiskeluun. Eihän?

LiiKe toimitti Tandahimban kouluun lisää palloja tyttöjen liikuntatunneille